Tulin tänne kaatamaan epätoivoni.

Musta alkaa tuntua, että mut on tarkotettu tällaseksi. On niin raskasta edes yrittää ja ajatella aina muuttuvansa, helpompi olis vaan oikeesti luovuttaa. Helpompaa oli kun en myöntäny et on vaikee asia päästä eroon, uskottelin et pystyn kyl lopettaa. Nyt kun yritän terapeutinkin voimin, niin mitään tapahdu ja sekös vituttaa. Mulla on kaikki niin hyvin, MIKS PITÄÄ SILTI!? Eilen taas oikeestaan ilman syytä, revin oikeen antaumuksella sohvalla ja sängyssä naamaani verille. Silmät kiinni etsin kaikki pienetkin virheet ihosta ja kaivoin ne ulos. Se on ihana tunne, vaikka taustalla häämöttää seuraus. Sit katot peiliin ja meinaa itku päästä, ja pääseekin.

Haluaisin olla perjantaina yhden menon takia erityisen nättinä. On vaatteet mietittynä ja laihtunukki olen, niin odotan innolla sitä laittautumista. Niin pitää ITSE pilata naamaa, niin ettei meikkikään sitä röpelöä peitä. Olen nähnyt miten nätiksi naaman saa jos annan edes joitain päiviä naaman olla, se on sileä meikkivoiteen peittäessä punotukset. Ei edes akne ole se syy enää rumuuteen vaan se että revin ne kaikki mitä on jäljellä. Mua kuvottaa ja hävettää. Ja vaikka olen muuten onnellinen, tää asia saa mut ajattelemaan ohimennen kaikkea sairasta. Kuvitelmassani viillän koko saatanan naaman pois niin eipähän häiritse- en tietenkään näin tekisi tai edes harkitsisi. Jos kuolisin pois, ongelma loppuisi. En silti ole harkinnut tekeväni itselleni mitään. Vituttaa vaan niin paljon, että haluan että asia jotenkin muuttuu.

Vaikka olen lukenut ulkomaisilta keskustelupalstoilta samaisesta ongelmasta (skin picking, dermatillomania), niin ne ihmiset tuntuu olevan niin kaukana. Suomessa en ole törmännyt kuin lyhyisiin viitteisiin että jollain edes lievänä vastaavaa. On anorektikkoa ja masentunutta, kaksisuuntaista ja bulimikkoa. Mut ei pahaa näppyjenrepijää. Osa varmaan repii eikä tajua ettei ole järkevää, tosin jos siitä ei kärsi niin samakai se. Tunnen oloni tyhmäksi ja yksinäiseksi tämän asian kanssa. Vain minä voin lopettaa,l ja minä olen lopen uupunut yrittämiseen.

Tämäkin päivä on pilalla kun eilen revin pahasti. Itkettää ja vituttaa vaikka aurinko paistaa. Pitäis mennä terapeutille tänään, ei kiinnosta. Kiva mennä kertomaan epäonnitumisestaan. "Joo no en oo muistanu ja jaksanu sitä aallonharjalla surffausta, enkä oo ollu repimättä, enkä pitäny kahta repimmätöntä päivää niinku sovittiin". Varmaan olen todella palkitseva potilas. Sit se vielä sanoo että ollaan tultu jo pitkälle ja moni asia muuttunu, mut kuitenkaan itse tekeminen ei ole hävinny mihkään. Hän uskoo että olen aivan lähellä lopettamista. Miks musta ei tunnu nyt siltä.

Kertokaa mulle jos joku kohtalotoveri tänne eksyis, että mikä teillä on auttanut? Mä teen käsitöitä, urheilen, eikä ne auta. Ei siihen auta muut ku erityisen hyvä päivä ja motivaatio, monen asian loksahtaminen paikoilleen. Pitääkö mun ottaa ne saatanan kalliit geelikynnet? Oli jo kerran, ja ne autto jonkin verran. Se joka niitä teki ei tehny enää niin jätin pois, ja mulla muutenkin ammatin takia ei tossa syksyllä sais olla. Eli en tiiä kannattaako. Lyhyetkään kynnet ei juuri auta.