Olen jo jonkin aikaa miettinyt tämän blogin aloittamista. Olen vehdannut eri blogisivustojen välillä, ja etsinyt kuumeisesti taustoja blogille. Halusin tämän olevan kaunis, jotta joku jaksaa lukea. En kuitenkaan löytänyt hyvää taustaa ja päätin että en saa koskaan aloitettua jos en nyt aloita. Joten tässä tämä on kaikessa yksinkertaisuudessaan.

Kotiäitinä pitäisi mennä laittamaan tiskejä kun lapsi on nukahtamaisillaan, mutta kirjoitankin nyt kuitenkin lyhyen intron.

Olen onnellinen. Minulla on ihana perhe: kaksi lasta, ihana aviomies ja vasta ostettu omakotitalo jota rakastan. On autot ja melkein valmis koulutus, on riittävästi rahaa ruokaan ja tarpeellisiin tavaroihin. Kevätaurinko paistaa ja lumet sulaa. Olen oikeasti onnellinen! 

Silti kannan mukanani taakkaa. Ahdistuneisuus on helpottunut, sanoisin jopa poistunut. Olen noin teini-iästä lähtien kärsinyt jonkinlaisesta ahdistuksesta, jonka voisi sanoa olleen täydellisyydenhakuisuutta pikemminkin, joka oireili ahdistuksena, fyysisesti. Lopulta siitä tuli ihan häiriö, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö. Tajusin hakea apua kun luulin että on astma, en saanut henkeä. Sitähän se kaikki oli, sydämen pamppailu, hengenahdistus, valonvälähdykset, pelko sosiaalisissa tilanteissa: ahdistusta. pitkä juttu. Kuitenkin, lääkkeet oli ja meni, terapia jatkuu. Ikä ja terapia, sekä elämäntilanne ovat mielestäni kaikki yhdessä auttaneet minua ymmärtämään monia olennaisia asioita. Pitää tietää omat rajansa. Pitää osata relata kun ei jaksa. Pitää antaa itselleen anteeksi, ei olla niin rankka. Pitää ottaa omaa aikaa. Tästä lisää vaikka myöhemmin. Olen siis onnellinen, enkä ahdistunut ainakaan tällä hetkellä.

Näen näpyn. Tunnen sen isona. Se on vain pienen pieni pomppu iholla, kenties arpi. Se pitää ottaa pois. PITÄÄ. Tiedän ettei tarvitsisi, se on vain arpi tai pieni valkopää. Muttakun se ahdistaa. Jos vähän. Pikkasen kynnellä. Sit on naama kymmenien verilänttien peitossa. Kiva. Taas.

Olen repinyt finnejä/valkopäitä/huokostalia yms varmaan noin 15v lähtien kun alkoi tulla näppyjä. Ihotautilääkärin mukaan mulla oikeesti on akne, en keksi sitä. Mutta liioittelen. pitkä tarina sekin, mistä kaikki on saanut alkunsa, mutta sitä on siis jatkunut yli 10vuotta! Ei se kai ennen ollut näin pahaa, ei se haitannut, ehkä. Tai sit se vain kuului osana minua? Kuitenkin, pari vuotta sitten tajusin etten pysty lopettamaan itse. Se vaikuttaa itsetuntooni PALJON, se estää onta asiaa elämässäni. Luojan kiitos se ei estänyt nykyisen parisuhteen alkamista, vaikka miehen edessä meikittä esiintyminen olikin kamalaa. Onneksi mieheni näki rupieni läpi.

Olen käynyt nyt terapiassa 2 vuotta (kauheen pitkä aika!) ja vaikka olen ulkopuolisen silmin terveen oloinen, iloinen, onnellinen, kenties aika täydellinen (edellä mainitut asiat, on rakkautta jne, voin hyvin), niin käyn terapiassa. Ei pitäisi leimata ihmisiä. Tai sitten olen hullu, kuten sanotaan rumasti. Ihan sama. Hävettää. Ihan hirveästi. Tämä ongelma siis. Se on niin typerä. Mutta se on minulle ongelma, se on oikeasti niin syvällä selkäytimessä jo, että luoja miten vaikea lopettaa.

Syön nyt akneen kuuria, "roacuttania" eli isotretinoiinia, jo toista kertaa. PIeniä näppyjä oli toisen lapsen jälkeen taas enemmän , eikä eka kuuri auttanut kuin vähän. Terapeutti sanoi ettei mulla ole aknea. Muutkin sano ihoa ihan hyväksi. pientä rypylää vain oli, mutta kyllä mä sain ne kaivettua sieltä...Ihotautilääkäri sanoi että on keskivaikea akne. Hmm. Kuitenkin, nyt alkaa iho kirkastua, ja repimiseen olen saanut jonkinlaisen otteen. Olen ollut päiviä repimättä, ja taas ratklennut. Ihoa ei saisi nyt repiä, arpia tulee helpommin ja loppujen lopuksi se mitä revin, ei ole edes mitään kiunnon näppyä. Kuvottaa tämä ongelma, ja masentaa. Vajoan onnestani niin syvälle kun näen revityn naamani. Ja tunnen olevani yksin. Vain minä voin sen lopettaa. vain minä.

Toivon löytäväni jonkun, edes yhden ihmisen jolla on sama ongelma. Harvinaisempi kuitenkin tämä vaiva. haluan tulla jakamaan vitutukseni, ahdistukseni kotitöistä tms, ja kertomaan jos onnistun repimään vähemmän. Minä perkele lopetan, ja nauran päälle. Minä pystyn. Päivä kerrallaan, näppy kerrallaan. Vain semmoinen jolla pakko-toiminto (alkoholismi tms vastaava), voi tätä oikeasti ymmärtää.

Nyt siivoamaan! Eilinen siivouspoäivä jäi puolitihen kun oli kipeä olo. Kiva sitten rentoutua illalla kun ei ole ihan likaista ja sotkuista. Blogin ulkoasua muokkailen kunhan kerkeän.