Nyt loppui isotretinoiinin (aknelääke) syöminen (ainakin toistaiseksi). Nyt loppui repiminen.

Olen vakuuttunut, että mun pää ei kestä tota myrkkykuuria. Vaikka en eilen ottanut annostani niin aamulla ahdisti, mutta paljon parempi olo oli heti aamupäivällä kun söin aamupalan. Eilen vielä ahdisti iltapäivällä niin paljon että olin ihan outo kaverinkin läsnäollessa. Saa nähdä mitä tapahtuu. Viikon päästä alkaa työ, eli suuri muutos elämässä. Luulen että se ahdistaa paljon, vaikka en järjellä sitä pysty ymmärtämään kun on mieluisa paikka. Olen vain semmoinen, että kaikki muutos sekoittaa pään. Todella ärsyttävää. Sit tulee lumipalloefekti, alkaa ahdistaa se, että ahdistaa. Tulee työkyvyttömyyden pelko, pelko ettei se tunne lopu ja sitten vasta ahdistaakin. Huoh.

Mun naama on se pahin mitä revin, ja eniten aknea muutenkin. Selkä melken parani kuurilla. Peppu melkein sileä. Naamassa vissiin lähinnä arpea jota revin, pientä valkopäätä puskee ainakin ennen menkkoja, mut ei ne näkyis jos en repis. Joten nyt tuli tänään olo, että jos mun vaihtoehdot on a) aknekuuri ja totaalinen henkinen hajoaminen b) repiminen ja ihon rumuus c) kuurin lopetus ja repimisen lopetus sekä paikallisvoide, niin mikä on paras? Oikeasti suurin syy paskaan naamaan on repiminen. Kun vaan sen voisin lopettaa, menisin hiontaan lopulta (ihotautilääkäri suositteli arpiin), ja mulla olis oikeesti ihan nätti naama.

Jos ahdistaa, ei pysty lopettamaan. Jos ei lopeta, ahdistaa. Missä välissä lopettaa?

Lupasin ekalla rivillä että lopetan. En uskalla oikeasti luvata, valehtelin. En usko että pystyn tänään. Jos joku tekee sen mun kanssa, niin lupaan. Haluaisin jonkun jolla joku verrattavissa oleva vaiva, joka tekis sen mun kanssa.

 

Toissapäivänä alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta, tai siltä se tuntui, ahdistus. On ollut perusarkea mitä nyt yhden alle vuoden ikäisen ja yhden 5-vuotiaan kanssa voi olla. Jotenki tarvon läpi sen, enkä tajua pysähtyä. En tiedä johtuiko kunnon ahdistuksen puhkeaminen siitä etten tajunnut hidastaa ajoissa, vai jostainn ihan muusta.

Monta asiaa kun nivoo yhteen: seisomaannousua jatkuvasti harjoitteleva lapsi (silmät täytyy olla selässä, JATKUVA vahtaaminen, JATKUVA varpaillaanolo), tulevat menkat (ennenkin ollut hengenahdistusta ysm ahdistusoiretta pms-oireena), muuttuva elämäntilanne (työmaailmaan siirtyminen vuoden tauon jälkeen), pari viikkoa ilman liikuntaa (flunssa --> ei jumpassakäyntejä), puolikuntoisuus (se flunssa)., pari kk sairastellut lapsi...Nämä kaikki tais olla liikaa, ja äkäsestä äidistä tuli ahdistunut äiti.

Mä niin VIHAAN sitä tunneta, kun ahdistaa oikeasti, fyysisesti, eikä sitä saa ravistamalla pois. Se nousee hartioita pitkin, se huimaa, se pistää itkemään. Tekis mieli käpertyä jonnekkin piiloon. Aiemmin tottai ärsytti lapsien vaatimukset ja meni hermot ja tuntunu et ei helvetti taasko sillä on joku. Mut oli ihan hyvä mieli ja ei siinä mitään. Perusarkea. Mitä nyt pikkasen mietin et oon ärtyny ja miehelle hemmetin vihanen.

Sit ajoin autoa lapsi kyydissä, ja alko huimata. Lunta sato ja kirkas valo, ja jotenki alko vaan heittää päässä. Säikähdin ja ajattelin et menee ohi. Mut paheni vaan ja oli pakko vetää bussipysäkille. Tuli paniikkiolo, vaikka ei mulla kunnon paniikkikohtauksia kai ole ollut. Sanoisin että kulminoitunutta ahdistusta? Löysäsin kaulaliinaa. Sain jatkettua matkaa mutta siitä se lähti.

Ollut pitkästä aikaa se hirveä olo , että vaikka mitä teet, niin tulee semmosia kamalia ahdistuksen aaltoja. Olen pystyny hoitamaan lapsia, mitä nyt itkin eilen niin sikana ja tuntu et en kestä lapseni ääntä (todella outo tunne, surrealistinen), ja mies tarjoutui viemään lapsen menoilleen. Helpottanut on koko ajan, mutta ihmettelen edelleen mistä tämä tuli. Kaikkihan oli hyvin?

Tänään olen ulkoillut lasten kanssa, tehnyt joogavenytyksiä, neulonut, tehnyt hartiavenytyksiä, koittanut relata. Jätin iltapäiväkahvit juomatta, koska tärisin ihan kuin olisin juonut liikaa kahvia, ihan ylikierroksilla kävin. Nyt on melkeimpä normaali olo, mutta pari tuntia sitten vielä nousi viimeisin ahdistuksen aalto.

Eilen oli terapia, jossa käyn joka toinen viikko. En tavallaan tykännyt mennä eilenkään, koska jännitti että itken. Helppo sinne on mennä jos menee hyvin. No, minähän itkin. Itkin ihan sikana. Monta kertaa. Olen kuulemma uupunut. On kuulemma liikaa kaikkea nyt harteillani. Olen fyysisesti väsynyt vaikken sitä tulkitse kropallani niin (univelkaa aika paljon..). En mä jotenkin sitä tajunnut. Siis vituttanu on välillä jne, mut silti katon et on siistiä ja pitää tehdä sitä ja tuota ja tuota. En tajua ajoissa että on menkat tulossa ja herkkä vaihe kiertoa, että voisin vaikka maata sen aikaa kun pienempi nukkuu. Ihan oikeasti. Vain olla. Mutta kun sit olisinlaiska kotiäiti.

Sain itkettyä nämä järjestäelmästäni ja uskon että oli paljon tajuta tämä. hartiat kun vielä sais auki niin ehkä semmonen huimaus yms helpottais, luulen että se sit taas ahdistaa kun huimaa.

Yllättäen olen repiny paljon naamaa kun on ahdistanu. Ahdistaa se että oon repiny. Eilen jotenki revin paljon vähemmän taas, auttoi kaiken sen tajuaminen ja itkeminen. Tänään naama jo ihan erilainen. Syön akneen kuuria niin ruvet kuorituu ennätysvauhtia ja päivässä ne eiliset repimisen kuoriutuu pois. Jäljet on eri asia, punotukset jää. olen pilkullinen ja läikikäs. Yäk. Mutta meikillä saa jo paljon paremmin piiloon, eikä kiristä. Se tunne kun aamulla joudut repimään hiuksia irti naamassasi olevista kuivuneista ruvista, ei ole kiva. Hävettää. Kiristää. Taasko piti.

Tänään on hyvä ilta. Aion katsoa paskaa televisiota ja syödä karkkia. Relata. Jospa kun menkatkin alkoivat, mieliala tasottuis, sekä iho. jotenkin vaikkei näppyjä kunnolla enää kuurin myötä tule, tulee semmosia pieniä ja iho paljobn röpelöisempi ennen menkkoja.

Pelkään että joudun aloittamaan mielialalääkkeet taas. Söin muutaman vuoden ahdistukseen ja pakko-oireeseen. pakko-oireeseen ei auttanut juuri lainkaan, hieman auttoi isommalla annoksella, mutta silloin olin niin turta etten suostunut syömään sitä. Ei se ole elämää jos hieman vähemmän repii naamaa ja ajatus kaikkeen on "ihan sama". Mulle lääkkeen alotus (annoksen nostokin) on aina ollut tosi vaikea, ahdistaa ihan sikana. Laskun kanssa sama juttu. Raskausaikana lopetin, tavallaan pakosta koska lapsi kärsisi. Olin kyllä ku perseeseen ammuttu karhu. Rauhottaviin suhtaudun liiankin varoen, syönyt joku 4 elämässä'ni, nekin ulkomailla kun iski paniikkimaisia kohtauksia kun ilmeisesti jännitti se että ei ollutkaan kotona. Pelkään muutoksia, ne ahdistaa. Nytkin olis ollu opamoxit paikallaan eilen ja toissapäivänä, mutta mites otat kun pitäs lapsia hoitaa ja autolla ajaa. Ei oikein kiinnosta kokeilla. Muistan vaan että pienellä annokselle se auttoi ja ei pahasti sekottanu, hieman refleksit laiskat. pelottaa vaan että tämä toistuu ja alan sitten pelkäämään ahdistusta. Ja sekös ahdistaa. Pitääkö tämän taipumuksen kanssa vain oppia elämään? Vai pitäskö niitä lääkkeitä syödä loppuelämä? Pitäis aina muistaa, ettei se olotila ole ikuinen.Se loppuu aikanaan.

 

Tulin tänne kaatamaan epätoivoni.

Musta alkaa tuntua, että mut on tarkotettu tällaseksi. On niin raskasta edes yrittää ja ajatella aina muuttuvansa, helpompi olis vaan oikeesti luovuttaa. Helpompaa oli kun en myöntäny et on vaikee asia päästä eroon, uskottelin et pystyn kyl lopettaa. Nyt kun yritän terapeutinkin voimin, niin mitään tapahdu ja sekös vituttaa. Mulla on kaikki niin hyvin, MIKS PITÄÄ SILTI!? Eilen taas oikeestaan ilman syytä, revin oikeen antaumuksella sohvalla ja sängyssä naamaani verille. Silmät kiinni etsin kaikki pienetkin virheet ihosta ja kaivoin ne ulos. Se on ihana tunne, vaikka taustalla häämöttää seuraus. Sit katot peiliin ja meinaa itku päästä, ja pääseekin.

Haluaisin olla perjantaina yhden menon takia erityisen nättinä. On vaatteet mietittynä ja laihtunukki olen, niin odotan innolla sitä laittautumista. Niin pitää ITSE pilata naamaa, niin ettei meikkikään sitä röpelöä peitä. Olen nähnyt miten nätiksi naaman saa jos annan edes joitain päiviä naaman olla, se on sileä meikkivoiteen peittäessä punotukset. Ei edes akne ole se syy enää rumuuteen vaan se että revin ne kaikki mitä on jäljellä. Mua kuvottaa ja hävettää. Ja vaikka olen muuten onnellinen, tää asia saa mut ajattelemaan ohimennen kaikkea sairasta. Kuvitelmassani viillän koko saatanan naaman pois niin eipähän häiritse- en tietenkään näin tekisi tai edes harkitsisi. Jos kuolisin pois, ongelma loppuisi. En silti ole harkinnut tekeväni itselleni mitään. Vituttaa vaan niin paljon, että haluan että asia jotenkin muuttuu.

Vaikka olen lukenut ulkomaisilta keskustelupalstoilta samaisesta ongelmasta (skin picking, dermatillomania), niin ne ihmiset tuntuu olevan niin kaukana. Suomessa en ole törmännyt kuin lyhyisiin viitteisiin että jollain edes lievänä vastaavaa. On anorektikkoa ja masentunutta, kaksisuuntaista ja bulimikkoa. Mut ei pahaa näppyjenrepijää. Osa varmaan repii eikä tajua ettei ole järkevää, tosin jos siitä ei kärsi niin samakai se. Tunnen oloni tyhmäksi ja yksinäiseksi tämän asian kanssa. Vain minä voin lopettaa,l ja minä olen lopen uupunut yrittämiseen.

Tämäkin päivä on pilalla kun eilen revin pahasti. Itkettää ja vituttaa vaikka aurinko paistaa. Pitäis mennä terapeutille tänään, ei kiinnosta. Kiva mennä kertomaan epäonnitumisestaan. "Joo no en oo muistanu ja jaksanu sitä aallonharjalla surffausta, enkä oo ollu repimättä, enkä pitäny kahta repimmätöntä päivää niinku sovittiin". Varmaan olen todella palkitseva potilas. Sit se vielä sanoo että ollaan tultu jo pitkälle ja moni asia muuttunu, mut kuitenkaan itse tekeminen ei ole hävinny mihkään. Hän uskoo että olen aivan lähellä lopettamista. Miks musta ei tunnu nyt siltä.

Kertokaa mulle jos joku kohtalotoveri tänne eksyis, että mikä teillä on auttanut? Mä teen käsitöitä, urheilen, eikä ne auta. Ei siihen auta muut ku erityisen hyvä päivä ja motivaatio, monen asian loksahtaminen paikoilleen. Pitääkö mun ottaa ne saatanan kalliit geelikynnet? Oli jo kerran, ja ne autto jonkin verran. Se joka niitä teki ei tehny enää niin jätin pois, ja mulla muutenkin ammatin takia ei tossa syksyllä sais olla. Eli en tiiä kannattaako. Lyhyetkään kynnet ei juuri auta.

Aamu alko repimällä. Sit oli leuat kipeet. Sain lopetettua ja meikkasin tällä kertaa kunnon meikkivoiteella piiloon. Hyi kun oli ällöttävä olo. Ruma. Miks pitää?? Tästä on taas vaikea nousta. Paskasta seuraa lisää paskaa, hyvästä hyvää.

Aiejmmin sanoin tai ainakin mietin, että ei enää nykyään ahdista. Tajusin, että olin kai väärässä. Ei ole sitä kauheeta tunnetta kun oikeesti ahdistaa ja tekis mieli karistaa se tunne pois, mutta oon ärtyny ja nalkutan aina. Syytän kyl siitä kotiäitiyttä, mua ei ole vaan luotu sitä varten et mun päivien sisältö on kotityöt. Alkaa vituttaa aina se että joka paikassa mihin katot on hommaa eikä se koskaan lopu. Oma sotku on eri sotku, vituttaa se ajatus että tonki se mies jätti, totakaa ei voinu laittaa paikoilleen....Vaikka samalla tiedän monesta asiasta, että niin jätätn itekki, ja toinen käy töissä ni ei oo tässä valittamassa. Huoh. Kohta paluu muualle niin eipähän tartte niuhottaa joka kiposta. Mä vihaan tiskejä niin paljon. Ja imurointia. Ja pyykkejä. Vois hommata siivoojan ja kokin ni olis jees ;)

Mielummin oon ärtyny kun ahdistunu tietosesti. Kiitos siitä. Voi kun olisinki yhtä huoleton kuin mieheni.

Mä olen oman kauneuteni esteenä. Vituttaa kun tykkään laittautua jne ja on ihan mahtava olo meikkailla jne kun menen ulos, jos naama on parantunu jonku verran. Miks en vois olla normaali?!

Eilen oli jotain pientä kränää miehen kanssa, kiukuttelin illalla. Kyllä se vaan pistää pinnaa tiukalle kun tuntuu ettei aika riitä mihinkään. Lapset kun saa nukkumaan, alkaa saunanlämmitys (puu) jotta päästäis rauhalliseen aikuisten saunaan. Kaikki hääräämiset siihen: iltapalaa, vähän tavaroita paikoilleen, tuttia suuhun lapselle joka heräilee....Yhtäkkiä huomaat että kello on jotain 23, ja väsyttää armottomasti. Siihen lisäät pienen riidan jostain turhasta, niin päätin et en jaksa edes saunoa kun silmät luppasee kiinni. Yöppäri päälle ja lukemaan kirjaa ja nukkumaan. Hyvää tässä oli se, että jätin naaman aika hyvin rauhaan. Jotain koitin paranevia rupia rapsutella pois ja kiukuissani repiäkki jotain, mut tais olla sentään suunta parempi. Ei se näy heti, ketuttaa yhtä paljon vaik tuntuu naama jo paremmalle.

Tänään ollu mukava päivä. Virpojia käyny useita. Uudessa kodissa ei olla vielä asuttu pitkään joten ei tiedetty tulisiko paljon virpojia. Me käytiin myös lasten kanssa, isompi virpoi ja me muut oltiin taustatukena :) Tais tykätä tyttö, oli meikit ja huivit, itsetehdyt vitsat ja kori. Samalla hieman tutustuttiin naapurustoon, aika hyvin ovia availtiin. Tänään taidan mennä jumppaan, mikä saa aina hyvälle tuulelle jos sinne asti saa itsensä raahattua. Suihkupäivä olisi, eli siis riski repimiseen jälleen suurempi. Hyvä päivä taustalla, paraneva iho ja kenties riidaton ilta: toivotaan että nämä auttavat illalla muistamaan että sen käden voi laskea alas.

Aallonharjaa ylös, ja odota, odota, odota. Aallonharjaa alas. Se menee ohi. Se on kaiken ydin, sen kun muistais. Jokaisen näpyn/ruven/mötikän kohdalla, annan tuntua vaan, ahdistaa, ällöttää. Se menee ohi ja kohta ei ahdista. Ja sama taas. Kunnes ei enää ällötä tai kiinnosta mitkään näpyt. Siedätykseksi tätä sanotaan. Olen päässyt siihen pisteeseen, että pystyn välillä surffaamaan tällä aallolla, jättämään repimättä kun tekee aivan sikana mieli.

Kutinan ei tarvitse odottaa loppuvan. Pitää hyväksyä, että vaikka kutittaa, ei tarvitse raapia. - Jotain tällaista sanoi Touretten syndroomasta kärsivä "Lääkärit" ohjelmassa. Eli kun Touretessa on tunne että pitää antaa sen pakkoliikkeen tulla, on vaikea vastustaa sitä, mutta sitä pystyy säätelemään ja pidättelemään. Se mies selitti, että hän pitkään uskoi että pitää taistella sitä tunnetta vastaan, ja oli suuri edistysaskel kun hän tajusi, että ei pidä taistella tunnetta vastaan, vaan hyväksyä se. Hän vertasi tunnetta kutinaan. Vaikka kutittaa, sen voi tiedostaa että nyut kutittaa, mutta ei ole pakko raapia. Minäkin ajattelen kai niin, että pitää saada se tunne loppumaan, että haluan repiä ne ällöttävät valkopäät ja kaikki pois. Ei olekkaan mikään pakko hävittää tätä tunnetta, tai edes järkevää olettaa että se loppuu, vaan kannattaa ajatella, että vaikka ajattelen että haluan, minun ei ole pakko toteuttaa tätä halua. Vaikka kuinka tekis mieli, se on VAIN AJATUS. Ajatuksen mukaan ei ole pakko toimia. Toiminta ja ajatus ovat erillisia asioita. Muista, se on vain ajatus, ei totuus.