Toissapäivänä alkoi kuin salama kirkkaalta taivaalta, tai siltä se tuntui, ahdistus. On ollut perusarkea mitä nyt yhden alle vuoden ikäisen ja yhden 5-vuotiaan kanssa voi olla. Jotenki tarvon läpi sen, enkä tajua pysähtyä. En tiedä johtuiko kunnon ahdistuksen puhkeaminen siitä etten tajunnut hidastaa ajoissa, vai jostainn ihan muusta.

Monta asiaa kun nivoo yhteen: seisomaannousua jatkuvasti harjoitteleva lapsi (silmät täytyy olla selässä, JATKUVA vahtaaminen, JATKUVA varpaillaanolo), tulevat menkat (ennenkin ollut hengenahdistusta ysm ahdistusoiretta pms-oireena), muuttuva elämäntilanne (työmaailmaan siirtyminen vuoden tauon jälkeen), pari viikkoa ilman liikuntaa (flunssa --> ei jumpassakäyntejä), puolikuntoisuus (se flunssa)., pari kk sairastellut lapsi...Nämä kaikki tais olla liikaa, ja äkäsestä äidistä tuli ahdistunut äiti.

Mä niin VIHAAN sitä tunneta, kun ahdistaa oikeasti, fyysisesti, eikä sitä saa ravistamalla pois. Se nousee hartioita pitkin, se huimaa, se pistää itkemään. Tekis mieli käpertyä jonnekkin piiloon. Aiemmin tottai ärsytti lapsien vaatimukset ja meni hermot ja tuntunu et ei helvetti taasko sillä on joku. Mut oli ihan hyvä mieli ja ei siinä mitään. Perusarkea. Mitä nyt pikkasen mietin et oon ärtyny ja miehelle hemmetin vihanen.

Sit ajoin autoa lapsi kyydissä, ja alko huimata. Lunta sato ja kirkas valo, ja jotenki alko vaan heittää päässä. Säikähdin ja ajattelin et menee ohi. Mut paheni vaan ja oli pakko vetää bussipysäkille. Tuli paniikkiolo, vaikka ei mulla kunnon paniikkikohtauksia kai ole ollut. Sanoisin että kulminoitunutta ahdistusta? Löysäsin kaulaliinaa. Sain jatkettua matkaa mutta siitä se lähti.

Ollut pitkästä aikaa se hirveä olo , että vaikka mitä teet, niin tulee semmosia kamalia ahdistuksen aaltoja. Olen pystyny hoitamaan lapsia, mitä nyt itkin eilen niin sikana ja tuntu et en kestä lapseni ääntä (todella outo tunne, surrealistinen), ja mies tarjoutui viemään lapsen menoilleen. Helpottanut on koko ajan, mutta ihmettelen edelleen mistä tämä tuli. Kaikkihan oli hyvin?

Tänään olen ulkoillut lasten kanssa, tehnyt joogavenytyksiä, neulonut, tehnyt hartiavenytyksiä, koittanut relata. Jätin iltapäiväkahvit juomatta, koska tärisin ihan kuin olisin juonut liikaa kahvia, ihan ylikierroksilla kävin. Nyt on melkeimpä normaali olo, mutta pari tuntia sitten vielä nousi viimeisin ahdistuksen aalto.

Eilen oli terapia, jossa käyn joka toinen viikko. En tavallaan tykännyt mennä eilenkään, koska jännitti että itken. Helppo sinne on mennä jos menee hyvin. No, minähän itkin. Itkin ihan sikana. Monta kertaa. Olen kuulemma uupunut. On kuulemma liikaa kaikkea nyt harteillani. Olen fyysisesti väsynyt vaikken sitä tulkitse kropallani niin (univelkaa aika paljon..). En mä jotenkin sitä tajunnut. Siis vituttanu on välillä jne, mut silti katon et on siistiä ja pitää tehdä sitä ja tuota ja tuota. En tajua ajoissa että on menkat tulossa ja herkkä vaihe kiertoa, että voisin vaikka maata sen aikaa kun pienempi nukkuu. Ihan oikeasti. Vain olla. Mutta kun sit olisinlaiska kotiäiti.

Sain itkettyä nämä järjestäelmästäni ja uskon että oli paljon tajuta tämä. hartiat kun vielä sais auki niin ehkä semmonen huimaus yms helpottais, luulen että se sit taas ahdistaa kun huimaa.

Yllättäen olen repiny paljon naamaa kun on ahdistanu. Ahdistaa se että oon repiny. Eilen jotenki revin paljon vähemmän taas, auttoi kaiken sen tajuaminen ja itkeminen. Tänään naama jo ihan erilainen. Syön akneen kuuria niin ruvet kuorituu ennätysvauhtia ja päivässä ne eiliset repimisen kuoriutuu pois. Jäljet on eri asia, punotukset jää. olen pilkullinen ja läikikäs. Yäk. Mutta meikillä saa jo paljon paremmin piiloon, eikä kiristä. Se tunne kun aamulla joudut repimään hiuksia irti naamassasi olevista kuivuneista ruvista, ei ole kiva. Hävettää. Kiristää. Taasko piti.

Tänään on hyvä ilta. Aion katsoa paskaa televisiota ja syödä karkkia. Relata. Jospa kun menkatkin alkoivat, mieliala tasottuis, sekä iho. jotenkin vaikkei näppyjä kunnolla enää kuurin myötä tule, tulee semmosia pieniä ja iho paljobn röpelöisempi ennen menkkoja.

Pelkään että joudun aloittamaan mielialalääkkeet taas. Söin muutaman vuoden ahdistukseen ja pakko-oireeseen. pakko-oireeseen ei auttanut juuri lainkaan, hieman auttoi isommalla annoksella, mutta silloin olin niin turta etten suostunut syömään sitä. Ei se ole elämää jos hieman vähemmän repii naamaa ja ajatus kaikkeen on "ihan sama". Mulle lääkkeen alotus (annoksen nostokin) on aina ollut tosi vaikea, ahdistaa ihan sikana. Laskun kanssa sama juttu. Raskausaikana lopetin, tavallaan pakosta koska lapsi kärsisi. Olin kyllä ku perseeseen ammuttu karhu. Rauhottaviin suhtaudun liiankin varoen, syönyt joku 4 elämässä'ni, nekin ulkomailla kun iski paniikkimaisia kohtauksia kun ilmeisesti jännitti se että ei ollutkaan kotona. Pelkään muutoksia, ne ahdistaa. Nytkin olis ollu opamoxit paikallaan eilen ja toissapäivänä, mutta mites otat kun pitäs lapsia hoitaa ja autolla ajaa. Ei oikein kiinnosta kokeilla. Muistan vaan että pienellä annokselle se auttoi ja ei pahasti sekottanu, hieman refleksit laiskat. pelottaa vaan että tämä toistuu ja alan sitten pelkäämään ahdistusta. Ja sekös ahdistaa. Pitääkö tämän taipumuksen kanssa vain oppia elämään? Vai pitäskö niitä lääkkeitä syödä loppuelämä? Pitäis aina muistaa, ettei se olotila ole ikuinen.Se loppuu aikanaan.